1060099.jpg Eilen itkin kun luin blogeista surullisia kirjoituksia ja tänään itken kun yksi pentu Seskarössä on kovin, kovin huonossa kunnossa. Tällä selittyy myös se aamuinen kurja olokin kun päätä särki ja kurkku oli tukossa - siitä itkemisestä.

Lohduttajana olen maailman onnettomin, mutta sympatiaa minultakin löytyy. Joskus se tulee omalle kohdalle ja ajatuskin itkettää. Lemmikin omistajan elämä osaa ottaakin jos se myös antaa. Pienenä tyttönä meillä oli irlanninsetteri, se ensimmäinen. Niin vilkas ja tuliluonteinen ettei sitä voinut olla rakastamatta koko sydämestään. Olin kahdeksan vuotias kun se tuotiin meille ja kymmenen vuotias kun se vietiin pois.

Sessi juoksi lujaa ja nautti siitä silminnähtävästi. Se törmäsi ajavaan autoon, ihan koti pihan nurkalla. Oli talvi ja tuon päivän jälkeen ei satanut moneen viikkoon. Kaksi pientä veritahraa pihatien kovettuneessa lumessa on vieläkin painautunut mieleen,
niin kuin koko se ilta pienine yksityiskohtineenkin.
Eikä se koskaan mahda unohtua.

Lemmikkien pyytetön rakkaus ja elämäniloisuus jättävät syvät muistot sydämeen vaikka yhteinen polku olisi kuinka lyhyt.
Lämmin halaus kaikille rakkaansa menettäneille.