Lueskeltuani keskustelua sanoin Esalle helpottuneesti että onneksi me otettiin narttu. (aiottiin nimittäin ottaa uros, mutta mieli muuttuu..) Mutta ei pitäisi yleistää. Narttuja osaa varmasti olla myös hankalia ja uroksia taas pehmeitä ja helppoja. Kaikki mahtaa loppujen lopuksi riippua vain siitä, kuinka johdonmukaisesti jaksaa koiransa kasvattaa. Ja erittäin usein se kouluttaminen on juurikin siitä jaksamisesta kiinni.
Meille tuli parson hyvin pikaisen pohdinnan jälkeen. Ollaan Esan kanssa oltu molemmat aina koiraihmisiä. Esa vähän enemmän siinä mielessä, että sen vanhemmilla on kennel ja se on itsekin ollut mukana toiminnassa. Monenlaista koiraa on ehtinyt olemaan ensimmäisestä sekarotuisesta koirasta ja parista colliesta lähtien nykyiseen rotikka, mastiffi ja affenpinseri sekamelskaan asti. Meillä on ollut vain irlanninsettereitä; vilkkaita, valppaita ja fiksuja - yksi kerrallaan- ja se onkin koira johon ensimmäisenä ihastuin ja settereistä pidän edelleen kovin paljon.
Eihän me oltu edes vielä muutettu Esan kanssa yhteen kun jo mietittiin oman koiran ottamista... :) Kyllähän minä sitä setteriäkin ehdottelin ja siitä haaveilin, mutta kun kumpikaan meistä ei metsästä Esa sai minut toisiin aatoksiin. Siitä on nyt aika lailla vuosi kun alettiin sitten tosissaan miettimään koiraa. Oltiin molemmat Espanjassa vaihtovuotta viettämässä, tai puolikasta oikeastaan ja suunnitelmissa muuttaa yhteen Ouluun, kun palataan takaisin Suomeen. Esalla oli sen oma koira Opa, silloin 7-vuotias rottweiler uros ja minun teki mieleni omaa harrastuskoiraa. Vähän eloisampaa ja monipuolisempaa rotua. Aikoinani innostuin Leni-setterin kanssa agilitystä ja sitä halusin alkaa harrastamaan uudenkin koiran kanssa. Mietin sitten jotain spanielityyppistä, pienehköä, mutta ei pientä, sillä minulla oli vain epämiellyttäviä mielikuvia pienistä, mielistelevistä ja räkyttävistä koirista. Esa ei halunnut spanielia, eikä mitään helposti hermostuvaa tai säikkyä. Luonnetta pitää olla, niin me ajateltiin molemmat. Jos olisin tiennyt bordercolliesta tai nykyisin hyvin suosituista australian ja pyreneittenpaimenkoirista sun muista agilitya paljon harrastavista, olisin saattanut vakavissani harkita sellaistakin ja Esa olisi varmasti lopulta suostunut siihenkin, mutta sitten mieleemme juolahti, melkein yhtä aikaa, se "elokuva-koira" jackrussellinterrieri!! He he... Näin meillä valitaan rotua... Ei me oltu ikinä mistään parsonista kuultu… Kunnes noin puolen minuutin netissä surffailun jälkeen. "Ai niitäkö on kaksi erinlaista! Ja sitten vielä joku working-versio. Tuo parson on kyllä ehdottomasti paljon nätimpi!" Ja siitä alkoi minun loputon parsonsurffailuni. Kasvattajia, blogeja, pentueita… suomessa, ruotsissa, pohjoisessa, milloin syntyisi, minkälaisia vanhempia, minkä näköisiä koirat yleensä on, mitä niillä harrastetaan, nettisivuja sivujen perään… Ja hirveä hinku nähdä elävänä edes yksi parson! Luonteesta oli paljon puhetta. Se on sitä ja se on tätä, vaativa ja villi. Luinkin useamman kymmentä luonnekuvausta parsonista eikä mikään oikein riittänyt. Ehkä etsin jotain varoitusta liian villistä luonteesta, mutta minulle riitti kun jossain sanottiin että parson on "EHKÄ" tai ainakin saattaisi kenties joidenkin rodun harrastajien mielestä olla hieman rauhallisempi rotu kuin jackrussellinterrieri. ;) Jahas, no se riittääkin sitten!
Noh… liekö jo samana päivänä kun surffailin ruotsalaisia kasvattajia pohjoisesta ja osuin dark russellin kennelin sivuille ja näin kuvan tulevan Foxyn isästä. Se oli niin ihana! Sen pentu piti saada! Tällä tavalla siis valitaan oikea koira, kasvattajasta puhumattakaan… Jacko-isällä oli myös toinen pentue kaukana etelä Ruotsissa ja sinne laitoimme mailia muistaakseni heille oli pennut tulossa aiemmin, mutta he vaihtoivatkin urosta emmekä olleetkaan enää kiinnostuneita. Joten valitsimme Dark Russellin. Emmekä ole katuneet…. :)
Foxyn perusteella ainakin voin sanoa, että Foxy-parson on juuri oikea rotu meille molemmille. :) Sillä on luonnetta, tahtoa ja älykkyyttä. Se on meidän mielestä juurikin niin pehmeä kuin sen tarvitseekin, olettaisin että helpoimmasta päästä. Se on pennusta saakka uskonut hyvin pian "Ei" sanan merkityksen ja käynyt hermoille vain erittäin harvoin. Mitään lahkeessa roikkumista, karkailua tai rähisemistä ei ole. Pelkohaukkua kyllä ja pienenä metsässä se lähti pakoon jos joku tuli vastaan. Onneksi mörkökausi alkaa olla ohi ja murkkukausi edessä/meneillään. Siitäkään ei tosin ole suurempia havaintoja. Roikkuu se nykyisin Opan jalassa aika paljon. Mutta se saattaa myös liittyä jotenkin juoksuihin. Muuten se vain nukkuu. Me varauduttiin kyllä paljon pahempaan ja saatiin muutama varoituksen sananenkin rodun harrastajilta sekä muilta. Koirat kasvattajalla olivat kuitenkin kaikki erittäin sopuisia ja hyvin käyttäytyviä ja haluttiin itse samanlainen. Anna kertoi, että koirat eivät saa heillä riehua sisällä. Töissä on sitten eri asia. Siis koirien töissä. Dark Russell painottaa koirissaan metsästysominaisuuksia.
Nyt murkkuikää silmällä pitäen ollaan alettu kiinnittämään huomiota siihen, ettei koira saisi hyppiä vasten tervehtiessä. Senkin se uskoo kun sille vain sanoo ja se käy malttamattomana istumaan tai menee makuulle. Eikä Foxy saisi kävellä meidän päältä esim. sohvalle tullessaan. Mutta tähän mennessä suurempaa sen suurempaa dominointia ei ole ollut havaittavissa. Jos laisinkaan. Tai sitten me ei vain olla huomattu sitä. :) Pihalle pyydetään nätisti ja jos ei pääse, keksii se jotain muuta, esim. nukkuu. Tai kiusaa Opaa… Leikkiin se pyytää pelkästään tuijottamalla, joten senkin kestää aika helposti, kun ei vain sitten ala leikkimään, jos on niin päättänyt. Eihän varmasti olla täydellisen johdonmukaisia oltu, välillä menee siihen että nyt saat ja huomenna et saakaan ja tiedostetaan se kyllä itsekin. Esimerksiki hihnakävelyt on meillä aika "ryhdikkään" näköistä. Foxy siis vetää, mutta vain ravaamalla eli tulos on erittäin ryhdikkään näköistä. ;P Ja tämä siis siitä, ettei olla aina vaadittu siltä täydellistä vetämättömyyttä. Jostain syystä lenkillä on mukasten niin kiire, ettei voi sitä hetkistä odottaa että koira rauhoittuu ja katsoo silmiin ja sitten kokeilla uudestaan. Se nimittäin myös osaa kävellä nätistikin, kun siltä tarpeeksi sitä vaatii… Vaan harvemmin tulee vaadittua. Ja se on sitten ihan oma vika.
Harrastuksissa viimeistään huomaa onko koira hyvin koulutettu vai ei ja pelkäsinkin alussa että Foxy karkaa käsistä ja tekee ihan mitä haluaa, mutta olen saanut ilokseni huomata että se haluaakin olla minun kanssa. Sen mielestä hauskinta on juurikin se, että se saa puuhastella minun kanssani. Voi oikein nähdä kuinka se odottaa: "Mitä nyt seuraavaksi? Mitä hauskaa sitten tehdään?" Olenkin erittäin tyytyväinen sen etenemiseen harrastuskoirana. Toivottavasti meillä molemmilla säilyy mielenkiinto samanlaisena. Me asutaan onneksemme pienellä paikkakunnalla jossa koiratoiminta on aktiivista ja asiantuntevaa, harrastaminen ei tule kalliiksi ja olemme päässeet mielinmäärin treenaamaan mitä ikinä vain ollaan haluttu.. No okei melkein, ei mejää, flyballia tai koirajuoksua sun muuta fancya, ne on taas ne pikkupaikan viat. Luolakokeisiin ollaan menossa joskus ensivuonna, Oulu ei ole niin kaukana ja siellä niitä järjestetään. Jos Foxy on kiinnostunut, niin viedään useamminkin ja jos ei sitä meinaa sytyttää, niin ei me aleta sitä siellä useampana vuotena kuljettaa. Meille riittää agility päälajiksi. Mejää voitaisiin alkaa harrastamaan myös, vaikka sitten ihan omin neuvoin.
Kommentit