Ote PRT:n jalostusohjelmasta: "Kasvattajan rehellisyys ja itsekriittisyys nähdä oman kasvatustyönsä heikkoudet ja vahvuudet sekä avoin kanssakäyminen muiden kasvattajien kanssa on tärkeää. Rehellisyyden rinnalle tarvitaan avointa mieltä muiden harrastajien mielipiteille, vaikka näkemyksistä ei olisi samaa mieltä, niistä voi oppia jotain uutta. --- "

Tuo yo. siksi vain, että minä olen vain harrastelija, ainakin toistaiseksi ;) ja toivon, ettei kukaan suivaannu kirjoitteluistani, sillä ensimmäistä kertaa pohdiskelen näitä asioita ääneen, muille kuin Esalle. :) Kommentoida saa ja se on myös hyvin toivottavaa, jos tunnet että asia sinua koskettaa!!



Yllä olevassa kuvassa on parsonrussellinterrieri Dark Russell's Falconetti, muokkaamattomana ja peittelemättömänä. :) En halua nyt kirjoittaa liian vakavasti vaikka joskus pyörittelenkin näitä asioita päässäni niin paljon, että se alkaa jo olla vakavaa. Rotuun olen perehtynyt noin vuoden verran, sanotaan nyt sen verran, että olen käyttänyt siihen tunteja xxx määrän, koska minulla itsellänikään ei todellisesta tuntimäärästä ole aavistusta ja jos olisi, niin varmasti arvioisin sen roimasti alakanttiin, jotten vain voisi havaita itselläni jonkin asteista riippuvuutta nettiin ja parsoneihin... ;) Tai okei, minä myönnän: Hei, olen Lotta - parsonisti, paino viimeisellä kahdella tavulla.

Viimeinen naula upposi arkkuun kesäkuussa, kun Foxy muutti meille. Siitä  lähtien ovat parsonit pyörineet mielessäni päivittäin. Eniten tuo oma mörmeli, mutta myös muiden lemmikit, kasvatit, harrastuskoirat ja sängynlämmittäjät jne. Olen hullaantunut koirien kanssa harrastamisesta, huomaan rakastavani agilitya ja Foxyn kanssa puuhastelua. Olen aina ollut kilpailunhaluinen ja yllättänyt myös itseni sillä kuinka hyvin olen oikeasti osannut pelata koiran kanssa, sitä lannistamatta ja onnistuen pitämään myös koiran innon ja halukkuuden yllä. Ehkä harrastaminen vain on niin hurrrrjan kivaa, ettei koiralle tiuskiminen tule siinä endorfiinimylläkässä edes mieleen.

Koiraharrastuksiini luen, sen ylenpalttisen jokapäiväisen tutkimustyön lisäksi, myös näyttelyt joissa olemme tämän meidän tyttäremme kanssa käyneet vasta 3 kertaa. En tiedä millaiset ihmiset pitävät näyttelyistä - monet kuitenkin - enkä tiedä mihin tai miten voisin kategorisoida itseni - mikä siinä minua viehättää eniten? Ei kai se että omaa koiraa verrataan muihin? Entäs jos se on huonompi tuomarin silmissä (kuten tähän saakka)? Tai sitten jos menestyy, senkö takia niin monet jaksavat kerta kerran jälkeen käydä näyttelyssä päässään ajatus - Jos tämä olisi se päivä, se ROP tai VSP tai Serti tai Cacib päivä tai ehkä vain se ERI päivä tai kenties vain EH?? Mikä näyttelyissä viehättää? Rakkaus omaan koiraan on usein, ainakin suurelta osin sokeaa. Ehkä se on se luontainen ylpeys mitä ihmisellä on, jos ei itsestä, niin jostain läheisestä, omaisuudesta, kyvystä tai tutusta. Omasta koirasta. Ja vaikka tuloksiakaan ei vielä olisi, omasta koirasta usein uskotaan mitä vain. : ) Ja onneksi suurimmalla osalla meistä on sen verran hyvä itsetunto, ettei se tuomarin sana kaada luottamusta koiraan, tai varsinkaan sitä rakkautta.

Aloin kyllä nyt höpisemään ihan mitä sattuu, tarkoitukseni oli nimittäin puhua Foxysta ja sen muodollisesta pätevyydestä, näin maallikon silmin siis. Minulla on eläkehaaveena, tai ehkä jo vähän aiemminkin, kasvattaa koiria, parsoneita tai sitten jotain aivan muuta ja toisena haaveenani, tosin hyvin epätodennäköisenä toteutuakseen, minulla on joskus opiskella ulkomuototuomariksi. Eipä ainakaan tarvitsisi miettiä puuhaa eläkepäivien pitkille viikonlopuille. ;) Uskallan kyllä epäillä, että myös usealla lukijallani on haaveena, jos ei alkaa kasvattajaksi, niin ainakin teettää pentuja omalla suloisella koiralla tai sitten vain hankkia niitä lisää ;) ja kenties jollakulla muullakin on haaveena joskus laajentaa harrastusta tuomaroinnin pariin, ehkä hieman vakavamminkin kuin minulla... Kokemusta ei kuitenkaan ole kuin yhdestä rodusta, yhden vuoden ajalta, kasvatustyöstä puhumattakaan!! :)

Ja taas minä höpisen asian vierestä. Foxy siis on maaliman-ihanin lutupuppero-huppero-sulkkutulkku-suikeroluikero-sejustniinihanakunvaanvoiolla-parsoni. Niin siinä se oikeastaan tulikin. Tunnen kuitenkin jo vastuuta oman rodun hyvinvoinnista, rotuominaisuuksista ja erityisesti tulevaisuudesta em. asioiden osalta. Parsoneita on suomessa PALJON ja paljon lisää on tulossa. Se on erittäin suosittu rotu Suomessakin ja kasvattaa ihailijakuntaansa päivittäin. Vaikka alkuun onkin lähdetty muutamalla tuonnilla, jotka löytyvät aika monen suomalaisen pikku parsonin esi-isistä, on ulkomailta tuotu vahvistusta viimevuosina 10 -20 kpl per vuosi, tosin lisää ulkomaantuonteja otetaan aina vastaan. :) Sukusiitosprosentit on pieniä vaikka pientä pelaamista silloin tällöin onkin havaittavissa, esim. niin että paritetaankin iskän kanssa, mutta isän rekisterinumero onkin tällöin eri (esim. vasta muutettu ulkom. rekisteristä suomen rekisteriin) jolloin koko uros on ihan eri, vaikka nimi onkin sama. Tähän pitäisi jotenkin kennelliiton pystyä puuttumaan, mutta en siitä sen kummemmin ala juttelemaan, kennelliitto tekee mitä ehtii, milloin ehtii. (Meidän rekisteripaperit ei muuten ole vieläkään tulleet ja aikaa on mennyt 8kk. Vertailun vuoksi, naapurimaassa kyseiseen operaatioon menee pari viikkoa. Myös näyttelytulokset, ihan vain vertailun vuoksi, tulevat SKK:n sivuille ehkä n. 6 kertaa nopeammin kuin täällä)

Onneksi parson on ns. terve rotu - ei kuuluta edes pevisaan, ainakaan vielä. Täytyy sanoa, että itse en ole vielä kovin syvällisesti perehtynyt sairauksiin, en siihen, missä iässä mahdolliset sairaudet yleensä puhkeaa tai minkä ikäisenä olisi hyvä aloittaa tarkastukset esim. silmien ja polvien osalta. Voisin kuitenkin olettaa, että kovin monet sairaudet eivät ole puhjenneet vielä 2 vuoden iässä, tarkoitan sanoa, että on varmasti olemassa silmäsairauksia, ehkä allergioitakin, selkä-, polvi- sun muuta vikaa, jotka puhkeavat myöhemmin, ehkä vasta vanhuusiässä mutta ehkä aiemmin. Jos rehellisesti puhutaan, minusta ja USKON, että myös monen muun mielestä, 2-vuotias uros eikä narttu, ole vielä kovin vanha isäksi eikä äidiksi. Ja kun se olisikin edes kaksivuotias. Kuitenkin viimeisimmissä 12 parson pentueessa kolmasosan isät on olleet alle kaksivuotiaita. Jotain voisi myös huomauttaa joidenkin jalostusurosten pentumääristä, mutta siihenkään en jaksa puuttua (kuka sitten jaksaa?), edelleenkin, jokainen kasvattaja kasvattaa tyylillään ja ainakin nämä vanhemmat urokset on voitu todeta terveiksi ja rodulle tyypillisiksi useaan kertaan. Kumpi sitten on pahempi, se että tuoreista isistä ei voida vielä sanoa juuta eikä jaata, vai se että samat isät ja äidit toistuvat niin usealla pentueella että joskus suurin silmin sitä ihmettelee.

Olen aiemminkin maininnut, että mieleni minun tekisi, vaikka aivoni ei niin ajattelisikaan, teettää Foxylle joskus pentue. Nyt pääsemmekin siis taas Foxyyn. Mutta moni asia pyörii päässäni. Ulkomuodolliset pääasiassa. Luonteesta olen jo pitkälle vakuuttunut, se on hyväluonteinen, mutta, onko se terrieriluonteinen - on ja ei. Se on helppo terrieriksi. Onko se toivottavaa? On ja ei. Mutta ennen kuin sen luonnetta menen sen enempää arvioimaan, en vain aio käydä luonnetestissä, vaan käyttää sitä myös luolilla. Uskoisin, että työskennellessään todelliset terrieriominaisuudet parsonissa tulevat esille, se mihin sen pitäisi parsonina kyetä, hyvin tai vähän huonommin, mutta kyetä kuitenkin. Varmasti on kasvattajia, jotka eivät niin työominaisuuksista välitä, valitettavasti, mutta meitä on moneksi ja parson on myös lisännyt suosiotaan näyttelyrotuna ja esimerkiksi agilityssä. Jos ei ole kettuluolien ystävä, olisi hyvä testata kasvattinsa työskentelyominaisuuksia jollain muulla lajilla ja minusta agilitykään ei ole huono todiste koiran työominaisuuksista. Tai sitten vain kerää muutaman tittelin näyttelyistä, kyllä sellaisetkin pennut myy! Itse olen yksi ostajaesimerkki. Enpä muista siinä vaiheessa tajunneeni paljonkaan käyttötitteleistä, puhumattakaan ruotsalaisista sellaisista. Onneksi kuitenkin Foxyn isissä ja äideissä on myös metsästyslinjaa ja voinkin sitten sanoa, jos näyttelyissä ei menestystä tule, että no, sepä onkin käyttölinjainen. ;)

Kylläpä minulla riittääkin tätä asiaa, ymmärrän hyvin jos haluat jo lopettaa tai jatkat joku toinen päivä, jos sittenkään. : ) Palatakseni siis taas näihin minun kasvatushaaveisiini. Foxylla on muutama ulkomuodollinen virhe, jotka minä tunnistan. Näitä olen koettanut mielessäni vähätellä, jotta pentuja voisin joskus teettää. Mutta mikäli virheet A) eivät korjaannu B) pahenevat C) lisääntyvät D) joku kyseenalaistaa kasvatusmetodini niin, että itsekin myönnän tekeväni väärin - ei pentuja Foxylle tule, vaan nautimme elämästä agilityn ja ehkä näyttelyiden parissa silloin tällöin. Ja kun Foxy on tarpeeksi vanha antamaan oppia toiselle koiralle, otan toisen koiran. Ehkä parsonin, ehkä jonkin muun rotuisen koiran, jolla kokeilen uudestaan. Kenties minulla käy niin huono tuuri, ettei minusta tule kasvattajaa ollenkaan, kun hulluudessani etsin täydellisyyttä, eikä mikään minulle kelpaa. Tai mikään ei kelpaa kasvatustyöni äidiksi. Isiähän kelpuuttaisin vaikka ketä, mutta entäs jos ne olisivatkin omia uroksiani? Joitain vikoja on kuitenkin pystyttävä katsomaan läpi sormien, mutta näin aloittelijan silmin katsottuna nuo viat eivät saisi ainakaan liittyä luonneongelmiin, rakenne ongelmiin tai perinnöllisiin sairauksiin. Vieläkö muuta tärkeää huomioon otettavaa? No, nuo tulee ensimmäisenä mieleen. Toki, jos jalostuskoira on myös kaunis ja käytettävä (ts. rotumääritelmän mukainen), sehän on loistavaa ja siihen pyrkiessä.

Back to Foxy... Tähän mennessä olen tunnistanut Foxylla olevan, ei ainoastaan kevyet, vaan myös melko ohuet ja korkealle kiinnittyneet korvat. Olen teipannut niitä silloin tällöin, viime aikoina enemmän, kun oma ahdistus on lisääntynyt. Ja niistä todennäköisesti tulee korkealta taittuneet. Haluanko sitten että Foxyn tulevien pentujen omistajilla tulee olemaan samanlaisia kamppailuja korvien kanssa kuin minulla? En todellakaan. En toivo sitä kellekään näyttelykoiraa haluavalle! Joten korvat on ikävä ongelma. Ihanat korvat minusta, mutta ihan niin ei toivotut parsonilla kuin vain voi olla... Toinen asia on alhainen hännänkiinnitys. Ei vakavaa, eikä siitä ole mainittu kuin kerran näyttelyissä. Koetan harjoitella näytteille asettamisen niin, että pidän häntää koholla tyvestä niin, että työnnän sitä samalla eteenpäin, jolloin häntä näyttäisi olevan korkeammalle kiinnittynyt. Kävellessään koira pitää häntää luonnostaan korkealla (tai sen ainakin pitäisi). En voi kuitenkaan koko ajan pitää koiraa hännästä, joten todennäköisesti sillä ei tuomaria huijata. Saman ongelman omaavat usein myös trimmaavat koiransa niin, että hännäntyveen jätetään hieman enemmän karvaa.

Sitten on Foxyn pilkullisuus. Siitäkin on mainittu vain kerran, mutta omaan silmääni ainakin valkoiset parsonit ovat kauniimpia kuin pilkulliset ja jos muuta eroa ei ole, menee valkoturkkinen pilkullisen edelle. En tiedä kuinka paljon parsoneissa on yleensä ollut pilkullisuutta, sitä on kuitenkin nykyisin jonkin verran enkä toivoisi sitä periytyvän liikaa, Foxyn sisaruksissa kuitenkin on myös kaksi muuta pilkullista ja sisaruksista puheen ollen, myös kaksi muuta korvaongelmaista. Sitten on Foxyn koko. Valitettavasti, (mielestäni se ON valitettavaa) näyttelyparsoneiden koko on kasvanut, ei haittaa vaikka narttu on 36cm säältään, kookas, mutta muuten ”Ah, niin kaunis!”. Foxyn emä on annettujen tietojen mukaan 35cm ja isä 38cm. Molemmat keskivertoa kookkampia. Foxyn säkä on omien mittausten mukaan yli 35, joten pelkään pahoin, että tulemme kilpailemaan medi-luokassa ja Foxy on niitä ihan pikkiriikkisimpiä ja vielä narttu. Foxylta puuttuu P2 alhaalta vasemmalta. Muuten hampaisto on täydellinen ja leikkaantuu ihan oikein. :) Parsoneilla on aika paljon hammaspuutoksia ja siksi ainakin Foxylle tulisi valita uros jolta ei hampaita puuttuisi. Ja olisihan huippua, jos ei senkään vanhemmilta hampailta puutu. Foxyn vanhempien rivistöt ovat täydet. Rintakehä sillä alkaa olla isohko, Esa, joka on myös isohko ja sillä on isot kädet saa vielä spannattua meidän tytön, mutta jos se tuosta vielä kovin kasvattaa rintakehäänsä se tulee olemaan "only just spannable", jos ollenkaan. Ainakin se mahtuu vielä hyvin pienistä raoista ja osaa näppärästi kääntyy kyljelleen, jos muuten ei pääse haluamaansa kohteeseen. :) Pentuja varten toivoisin näyttelyistä muutaman ERI:n ja jos muu käyttö ei onnistu niin ainakin se agilityvalious sitten. ;P

Luonteesta sen verran, kuten edellä mainitsin että se on ollut helppo. Siitä on tullut hyvä harrastus- ja perhekoira toisin sanottuna. Se tottelee hyvin, ei moitteettomasti, mutta hyvin. Se vartioi, eli haukkuu tai murisee ulkoa kuuluville äänille, vieraille ja ohikulkijoille, kun olemme kävelyllä lähiseudulla tai metsässä. Kaupungissa se osaa olla hiljaa eikä välitä muista pätkän vertaa. Se on kiinnostunut kaikista koirista ja rähisee vain jos joku rähisee ensin, enkä ole koskaan nähnyt sen näyttävän hampaita muuten kuin hymyilläkseen. :) Olenkin usein ajatellut, että se saisi ehkä joskus sanoa edes jotain, kun toinen koira vie sen luun tai kiusaa liikaa. Kerran Foxy on rähähtänyt vähän ja se oli silloin puhdistamassa itseään juoksujen aikaan kun innokas kultsu yritti toiveikkaana astua sitä... :) Se on äärettömän kiinnostunut hajuista ja joskus metsässä tai hallilla luokse tulo viivästyy tuoksujen vuoksi. Se on tähän mennessä kuitenkin tullut takaisin jopa pupun perästä, mutta se saattaa vielä muuttua... Foxy kulkee meidän perässä paljon. Saunaan, vessaan jne. Se ei ole tehnyt suurempia tuhoja yksin ollessaan, uskon, että paljosta voidaan kiittää Opaa, Foxylla on ollut joku kaveri jota syyttää. ;)

Mutta mieli alkaa jo puutua... tämä kaikki löytyy kuitenkin erilliseltä sivulta, joten saatan joskus lukea tekstini läpi ja todeta että jopa on humbuugia ja kirjoittaa kaiken uudelleen, tai muokata sitä tai lisätä jotain. Ehkä teenkin tästä vuotuisen rotu katselmuksen a la Lotta. :) Mutta tällä kertaa saa riittää. Haluan vielä kuitenkin varmistaa, etten ketään loukkaa, olen rotua pohtinut monelta kannalta enkä ikinä väitä että olisin vielä kasvattajan kengissä tai että tietäisin rodusta ollenkaan tarpeeksi eikä tiedonjanoni olekaan vielä ehtynyt. Parson on hurmaava rotu ja haluaisin omasta puolestani sen sellaisena säilyttää. Toivon kaikille kasvattajille kärsivällisyyttä, tarkkanäköisyyttä, rehellisyyttä ja yhteistyökykyä - niitä tarvitaan jotta kaunis pieni rotumme pysyisi yhtä terhakkaana ja terveenä kuin aina.

Onnea kasvatustyöhön ja muuhun eloon parsonrussellinterriereiden kanssa toivoo,

Lotta.