Mikä lie viiraus minullakin, toivottavasti se ei koidu uuden perheenjäsenemme tuhoksi...

Nuorena tyttönä minulla oli 2 undulaattia. Sininen ja vihreä, tyttö ja poika oletettavasti. Niiden nimet oli Viva ja Riki (Viveca ja Rikardo :P). Nämä linnut olivat pitkälliset ruinaamisen ja lintuihin perehtymisen tulos; muistan vieläkin paljon pieniä yksityiskohtia kirjoista joita tuolloin luin, nettiähän ei vielä oikein ollutkaan. Anette Wolterin kirjan kahlasin läpi useita kertoja, kunnes isä kerran lupasi, että voit kai sinä nyt yhden varpusen saada ;) Ja niinpä sain. Kaksi sitäpaitsi.

Tutulla oli suunnitteilla poikue, joten saimme sisarukset ihan nuorina, kun höyhenetkään eivät olleet vielä ihan kasvaneet ja niistä tuli aivan kesyjä. Poika oli kuitenkin paljon sosiaalisempi. Kerran kesällä Riki sitten karkasi, rikkoutuneen hyttysverkon läpi ulos ja olin varma että se on mennyttä. Katselin kuinka se koetti tutustua naapuruston varpusparveen ja istui männyssä koettaen päästä lähemmäs kun parvi aina lehahti kauemmas sen siirtyessä niihin päin. Pitkälle iltapäivään jahtasin sitä, toin häkin ulos, jotta Viva kutsuisi sen kotiin ja soitin sille Pandoraa jota itse kuuntelin tuolloin, (jostain syystä elin uskossa, että lintuni pitivät myös Pandorasta...) mutta Riki pysyi korkealla puissa (ihme kyllä, vaikka soitin Pandoraakin!) ja naapuritalojen räystäillä. Se pysyi kuitenkin pihapiirissä.

Illalla myöhään kun olin jo menossa nukkumaan, isä oli tupakalla parvekkeella ja sanoi sieltä tullessaan että siellä se Riki vielä lentelee räystäältä toiselle. Niinpä yöpukusillani menin vielä ulos ja otin häkin mukaani. Äidin kanssa sidottiin salaatinlehti pitkän oksan varteen ja odotettiin sopivaa tilaisuutta, kunnes sellainen tulikin. Riki istui läheiseen nuoreen koivuun ja sirkutteli siellä, se  vastasi Vivan kutsuihin. Hiljaa hiivimme lähemmäs ja työnsimme salaatinlehden niin likelle, että poika lopulta istui äidin ojentamalle oksalle ja alkoi syömään salaatinlehteä. Ja sitten nappasin sen käsiini ja vein häkkiin. Voi sitä onnea!! :D Seuraavana kesänä kuitenkin Riki kuoli aivan yllättäen, se vain löytyi aamulla jäykkänä makaamasta häkin lattialta, vain 1½  -vuotiaana. (tai itse löysin sen seisoa tököttämässä häkinpohjan reunalla, johon pojat olivat sen asettaneet, koska se oli heidän mielestään hauska vitsi - siitä sen kummemmin järkyttymättä, veljien kanssa tottuu...)

Viva joutui olemaan jonkin aikaa yksin ja se oli kovin surullinen. Se kuunteli mielellään kun juttelin sille ja kesyyntyikin aikaisempaa enemmän ja istahteli pään päälle syömään hiuksia ja kanssani tekemään läksyjä ja kakkimaan kirjojen päälle. Ehkä vuoden päästä otimme sille uuden kaverin, Akun Joensuusta. Aku ei ollut koskaan lentänyt vapaana, joten minähän tomerana tyttönä opetin sen (!) ja se oppikin nauttimaan vapaana lentelystä. Siis talomme sisällä. Aku oli kuitenkin Vivaa 4 vuotta vanhempi, joten se kuoli vanhuuttaan n. 5 vuotta sitten. Sen jälkeen on Viva ollut yksin meluisassa talossamme Sotkamossa ja viihtynyt kohtalaisesti - peilin kanssa sosialisoiden. En ole itse asunut kotona sen jälkeen ja nyt minulla kävi sääliksi tuota lintuparkaa, vanhakin se jo on; 13 -vuotias.

Joten toimme Vivan eilen meille. Esa oli aika helposti suostuteltavissa, se kun on itsekin semmoinen eläinten pelastaja. En tiedä oliko se paras ratkaisu, mutta kotona Sotkamossa on nykyisin kovin hiljaista, kun äitikin lähti kouluun, eivätkä hoitolapset huutele ja juoksentele talossa pitkin päivää. Meillä on kuitenkin täällä vähän enemmän elämää ja mietinnässä on seuralainenkin... Ja uusi häkki! :) Pohja on hädintuskin tunnistettavissa ilmastointiteipin alta, vaikka itse häkki onkin nuhteeton.

Vielä lintu on kovin hiljainen, eikä ole sirkuttanut ollenkaan. Foxya se vähän pelkää ja jäykistyy sen tullessa lähelle, joten pidämme Vivaa makuuhuoneessa oviverkon takana, ettei Foxy pääse sitä tuijottelemaan. Jospa se siitä vielä kotiutuisi. Uskomattoman sitkeä sissi se on ollut aina, voitte kuvitella mitä kaikkea lintuparka on valitettavasti saanut kestää hoitolapsi lauman kanssa. Tosin huutamisessa se kyllä kykenee hakkaamaan kaikki mennen tullen, metelissä taitaa vain tuntea olonsa kotoisaksi. Surullista vain on katsella sen yksinäisyyttä. Pää sillä alkaa kääntyilemään heti kun sille juttelee hetken aikaa. Olenkin jo alkanut katselemaan annettavia tai myytäviä undulaatteja lähiseudulta...

Tässäpä kuvia meidän eläinperheemme vanhuksesta:
1194447.jpg

1194448.jpg

1194449.jpg