Monta ääntä tulee kotona ollessaan kuitattua koirien nimiin. Nyt kun niitä ei ole, menee ne koirien nimiin ensin, kunnes hoksaa, että minähän olen täällä yksin... Ei sentään pupu mene pöksyyn, vanhassa talossa rapinoita riittää, mutta hieman on hiljaista, haikeaa ja vähän kyllä ahdistavaakin ilman niitä tuhisijoita, sipsuttelijoita ja kuonollaan tökkiviä turrukoita. Ollaan huomenna lähdössä reissuun ja jotta ei tarvitsisi aamulla pohtia aikatauluja, ottivat P ja K koirat hoitoon jo tänään. Voi surku. Tai siis, ihanaa kun täällä on niin rauhallista eikä tarttee huolehtia ruokkimisesta ja ulkoiluttamisesta...?? Ei se taida enää mennä aivan niin.

Kuinkahan monta kertaa olen jo tämän kolmen tunnin aikana yllättänyt itseni ajattelemasta koiria, että mitä niiden kanssa pitää tehdä seuraavaksi, mitä ne tekee kun minä teen sitä, miten minun pitää muistaa... Jaa, mutta eihän minun nyt pidäkään.

Ihan rehellisesti, ei olla oltu koirista erossa varmasti yhteensä viikkoa öineen (eikä varsinkaan viikkoa putkeen, mahdoton ajatuskin!!) viimeisten kuluneen puolentoista vuoden aikana. Joten tuottaa ongelmia olla ajattelematta niitä ollenkaan. Saa viheltää eikä kukaan tule luokse. Saa avata jääkaapin ja saa rapistella pussia - syömisestä nyt puhumattakaan. Saa nousta paikoiltaan ja mennä ulko-ovelle päin. Saa pitää lintuja vapaana ja jättää oven auki. Saa olla tallilla huolehtimatta onko sisällä kenties syöty lapasia ja revitty roskapussi. Saa olla yksin.

:(

On kai niistä vaivaa, mutta ei sitä enää huomaa. Ne on omia, ne on meidän vastuutamme ja se rakkain vastuu mitä löytyy. Jopa se märkä kuono joka etsii sen ainoan paljaan kohdan minne itsensä työntää aamuvarhaisella kun kaikki jo valmiiksi muutenkin ärsyttää. Se karvainen nassu josta aamulenkin jälkeen roikkuu milloin hevosen lantaa ja milloin verisen, haisevan luun rippeitä. Vieläpä se hermoja koetteleva ampu joka säntää ovelle räksyttämään heti kun kokee siihen syyn oli sitä sitten oikeasti tai ei. Ja ne ruskeat silmät jotka tuijottaa herkeämättä ja se häntä joka heiluu - herkeämättä. Ja se pikkuinen karvainen pallo joka painautuu vain tiukemmin vasten massua, kun herätyskello aamulla käskee nousemaan. Ei sitä osaa enää olla ilman. Ja sen suhteen haluan aina pysyäkin aivan avuttomana. :)

Koiran omistajan on hyvä olla.