Juoksin agilityä viimeksi 14 vuotiaana meidän setterinartumme kanssa, joka haukkui joka esteen ja samalla nautti suunnattomasti. Leni (meidän irkku siis) sairastui kuitenkin pian, ensin pienesti ja lopulta niin, ettei se enää jaksanut, joten minun agilityurani jäi toistaiseksi siihen. Mutta tiesin aina palaavani areenalle... Vaikka sitten 12 vuoden jälkeen! (Kylläpä olo tuntuu vanhalta, kun elämään mahtuu 12 vuotta eikä se ole siitä edes puolia.)
Opa ja Rolle viettävät myös haikeita viimeisiä hetkiä yhdessä tietämättään. Pesin Rollen tänään, jotta se olisi edustuskunnossa kun äiti ja iskä tulevat hakemaan. Kiltisti se osasi olla suihkussakin, vaikka tämmöinen vieras täti oli siinä häärimässä. Yritin saada sen pudistelemaan turkkinsa terassilla, mutta se vain istui siinä ja valui vettä niin kauan kuin kuivasin enimmät ja päästin sisälle ja sitten alkoi se räpistely ja lattiaa pitkin hieroutuminen, matot kun on jo pistetty pois...
Lauantaina käytiin ostamassa se boxi sitten ja ruokakupit (vaikka huomasinkin juuri koirakirjaa lukiessani, että meillä on nyt kaksi vesikuppia, (eikä yhtään ruokakuppia, mutta jospa se ruoan syöminen onnistuu tästä vesikupiksi luokitellustakin kulhosta...), muutama lelu (Lotta ehkä vähän innostui.. Ja Esa ehkä vähän myös) ja ikkupikkuisia luita ja ikkupikkuiset kissinvaljaat jossa oli mukana myös kevyt hihna, näyttelyä varten sitten. Ja varmaan se on näin alussa soppeli muutenkin. Laitettiin aitaus pystyyn ja tavarat sinne. Siinä se nyt sitten odottelee huomista. Opa on jo testannutkin sen. :)
Esan pikkusiskolla on pian agilityharjoitukset tuossa kentällä (meidän tuleva agilitykenttä on ihan tuossa metsän takana :) olisi toisaalta ihan kiva mennä katsomaan, mutta taidan nyt ottaa kiinni tekemättömiä tehtäviä ja sähköpostia. Huominen kun on jo buukattu aivan täyteen..
Hui kun on jännää...!! Mutta huomiseen, tai kenties ylihuomiseen! Sitten onkin jo ihan oikeasti jotain sanottavaa.
-Lotta
Kommentit