s. 21.10.1999 - k. 25.9.2008
Isä: Negusheim Xarliboy
Emä: Weiferin Ursula
Kasvattaja: Kaija Lehto, Kennel Big Heeler's
Opa on kultainen rottweiler vanhus. Se on rauhallisempi kuin mikään koira jonka tunnen ei räyhää eikä isottele. Muut koirat kyllä kiinnostaisi, varsinkin tytöt ja pienikokoiset koirat, mutta rähisevät kierretään kaukaa, ellei joku käy päälle - tosin kyllä se itseään osaa puolustaa ja varmasti myös omistajaansa, mikäli tilanne niin vaatisi-
Opa tapasi Foxyn heti ensimmäisenä iltana kun neiti tuli kotiin. Semmoista hullua piipertäjää oli pakko välillä komentaa murisemalla sille matalasti, mutta sitten Foxy onkin alkanut Opan mielestäkin olla aivan ihana, sitä voi kirputtaa ja se tervehtii aina yhtä iloisesti kotiin palatessa. Tosin välillä on pakko vähän komentaa, vähemmän päivä päivältä. Nykyisin komennettavana onkin Rommi.
Vaikka vanhuus jo painaa henkisesti, on Opa yhtä virkeä kuin nuoruusvuosinaan, kirmaa metsässä yhä useammin ja kauemmas (!) mutta muistaa makupalan lenkittäjän taskussa ja tulee kyllä takaisin, jossain vaiheessa. Ollaan huomattu Foxyn jopa nuorentaneen Opaa, se yltyy silloin tällöin leikkimään Foxyn kanssa tai kisaamaan pallosta. (Jonka se kyllä lopultaa omii ja puree ihan kuolaiseksi, kunnes se pitää ottaa pois). Ainoa ikävä puoli vanhenemisessa on, ollaan huomattu, etteivät röörit enää pelaa aivan niin kuin pitäisi... Siitä koituu sekä hajuhaittoja että ikäviä läiskiä lattioilla, ja luutuamassa saisi olla koko ajan.
Opa on ulkomuodoltaan aika paljon sellainen kuin rottweilerin pitääkin, erittäin suloinen minun mielestäni, mutta kooltaan pikkuinen, vaikka iso möhkäle meidän Foxiin verrattuna onkin. Kokonsa avulla se saa helposti nykäistyä minut tienlaitaan jos joku ruohotupsu kiinnostaa hyvin kovasti ja myös litistettyä minut allensa jos erehdyn kutsumaan sen kanssani sohvalle. Opan mielestä sohvalla ei ole mitään järkeä olla, jos ei kerran olla omistajan sylissä, muutoin se liukuu pian takaisin lattialle.
Kerran ihan ensimmäisiä kertoja lenkittäessäni Opaa Kemin Kiikelissä, vastaani tuli hiihtelevä mummo. Se jo kauempana pysähtyi katselemaan meitä ja huuteli "Onko se vihainen se koira?" Opa oli kiinni, käveli kiltisti vieressä ja vakuuttelin mummolle että kiltti on. Kohdalle tultuaan mummo vain totesi että tuommoinen koira se on juuri syönyt tytön kun se on ollut sen poikaystävän koira. Uskoi kuulema, että Opa on kiltti, mutta halusi kuitenkin varoittaa.
Rottweilereista on useilla huono käsitys. Varmasti rotu on vaativa kouluttaa, siinä missä mikä tahansa muukin, kokonsa ja ulkomuotonsa puolesta pelottavakin ja väärissä ja kokemattomissa käsissä jopa vaarallinen. Kadulla huomaa kuinka usein saa tylyjäkin katseita rotikkaa ulkoiluttaessaan verrattuna muihin koiriin. (No pennut nyt ei saa aikaan ohikulkijoissa kuin ihastuksen huudahduksia, joten niihin nyt ei voi oikein edes verrata) En tiedä miten rotikoiden mainetta voitaisiin parantaa, Opa on ainakin minulle tullut hyvin rakkaaksi, vaikka en ollut rodun ihailija aiemmin. Kaikki Opan tavanneet ovat sanoneet miten se on suloisen näköinen ja kysyneet onko se aina noin rauhallinen. Ja se on juuri niin kultainen, ettei ole toista! :)
En pysty alkamaan nyt maailman parantajaksi mitä rottweilereihin tulee, ne ovat luotettavia isäntänsä koiria, mutta se luottamus on luotava jo nuorena. Opa jouduttiin lopettamaan syyskuussa 2008.
