Ollaan tehty nyt the päätös ja Rommi viedään huomenna taas lääkäriin vaikka se juuri eilen kävi rokotuksella. Eläinlääkäri huomautti tuolloin että onhan nämä kivekset aika kookkaat... Jotenkin tämän asian kanssa tuntuu että ihmisten tulee aina kovasti perustella miksi näin on päätetty ja mitä luulee että sillä voittaa kun koira kastroidaan. No, me ei aiota käyttää Rommia näyttelyissä, eikä me aiota teettää sille pentuja eikä me haluta, että se päättää itse haluta pentuja... Joten siksi. Toiveenahan olisi sitten lisäksi, että hormonitason laskiessa stressitasokin laskisi, mutta siitä ei voi tietää. Voi olla, ettei Rommi muulla tavoin muutu ollenkaan, mitä nyt ehkä Veetin nylkyttäminen saattaa jäädä, sekä pissojen lipsuttelu ja Foxyn nuuhkiminen jossain määrin.

Kun on me alettu tuohon vilkkauteenkin jo tottua, vaikka tuntuu vähän eläinrääkkäykseltä viedä se agilityyn tai mihinkään uuteen paikkaan missä on koiria tai koirien tuoksuja, kun se käy niin kierroksilla. Eilenkin lääkärissä se suti lattialla niin, että varmaan kynnet lyheni ainakin sentillä. Muutaman kerran sen sai rauhoitettua istumaan, muun ajan piti pidellä paikoillaan. Ja vaikka se on kotonakin tosi paljon asettunut, minua vähän ehkä kyllästyttää hakea sitä hevosaitauksesta kun se koettaa kiivetä Pomon selkään ja sotkee itsensä siihen itseensä. Pesu ennätys taitaa olla kolme kertaa päivässä. No joo, tuo voi johtua myös jostain muusta kuin hormoneista, mutta selvästi minusta Rommi yrittää näyttää Pomolle että kuka tässä oikeastaan on se pomo.

Kuten jo sanottu, ei Rommin luonne välttämättä muutu ollenkaan, on todella vaikea sanoa, mitkä käyttäytymismallit sillä voimistuu hormonien myötä ja mitkä on sitten on osa sen omaa luonnetta. Mutta leikkaus tehdään nyt siis vahinkopennut välttääksemme (ja mahdolliset naapurien vahinkopennut, vaikkei tuo vielä olekaan karkaillut muualle kuin Pomon luokse) ja sillä tavoin voidaan ehkä myös tulevaisuudessa harkita helpommin toista urosta. Ja kenties Opan ei tarvitsisi enää niin kamalasti murista ja näyttää olenvansa jotain, kun toinen ei enää sen silmissä ja erityisesti nenässä ole mitään. Ei se kyllä hammasta ole antanut pitkään aikaan, mutta se murina ei ole ottanut loppuakseen siltikään, vaikka Rommi osaa toisinaan alistuakin tosi hyvin ja tietää kyllä ettei Opalle ryttyillä.

Olikohan tämä nyt tarpeeksi hyvin perusteltu? Esa tästä asiasta on varmempi kuin minä, se ei olisi varmaankaan perustellut mitään. Ehkä tämmöinen on vain sitä omaa epävarmuuttakin, ehkä minua vähän huolettaa ettei se leikkauksen ole enää oma itsensä. Tai entäpä jos minua huolettaakin se, että olenkin pettynyt jos se onkin oma itsensä?