Foxi Falconetti pääsee siis uuteen kotiin ensi viikon tiistaina. :) Jännittää kyllä kovasti. Meillä on nyt ollut hoidossa Esan veljen kultsi Rolle, oikein sympaattinen heppu. 5 minuuttia veljen lähdöstä Opa (meidän rotikka) koetti nousta Rollen selkään ja kas, Rolle ei olisi oikein välittänyt. Tuloksena oli kaksi reikää Rollen naamassa ja yksi Opan, vaikka heti ehdittiin väliin. Oma koiramme on siis 7 vuotias Rottweiler uros. Koirat on olleet nyt yhdessä yli viikon ja hienosti on mennyt, välillä Rolle kiinnostaa kovasti ja pitää vähän pyytää rauhoittumaan, Opa on kamalan rauhallinen ja lempeä sekä tottelevainen (vaikkei minulla rotikoista kovin ole kokemusta, Opakin on kuitenkin Esan koira), enkä ole sen koskaan nähnyt leikkivän. Eilen illalla se pyysi Rollea leikkimään, tosin leikkiin lähteminen olisi pian saattanut muodostua joksikin aivan muuksi, joten ei annettu tilanteen kehittyä sen pidemmälle...
Tässä jokseenkin väellä otettu kuva ylimmistä ystävyksistä...
Olikin ihan hyvä ajoitus tuolla Rollen hoidolla, pentu tulee samana päivänä kuin Rolle lähtee ja Opa on silloin hyvin ehtinyt tottua toiseen koiraan talossa. Siitä on kauan kun Opalla oli viimeksi seuraa, silloin joskus kun Opan äiti vielä oli talossa. Narttujen kanssa on menee luonnollisesti paljon paremmin, nyt asiaa vaikeuttaa ehkä se, että tulokas on pentu... Opan mielestä pennut on niin kamalan ällöjä!
Pihaa ei olla vielä aidattu, ensimmäiset päivät saada sitten juoksennella Foxin perässä jos se meinaa koettaa liian kauas. Lähellä ei kuitenkaan ole teitä, joten vaarat on minimoitu, mutta kyllä omassa pihassa pitää mahdollisimman pian oppia olemaan karkaamatta. Boksi pitää yrittää hankkia ennen pennun tuloa ja tietenkin ruokakupit... Hihna ja panta meillä on jo ostettuna ajoissa Espanjasta, siellä kaikki oli niin halpaa että olisi tehnyt mieli tuoda mukana enemmänkin tavaraa, mutta ei ollut tilaa.
Ihan omaa koiraa minulla ei ole vielä ollut. Perheeni irlanninsetteri oli pentuaikansa minun vastuullani, kunnes tuli lähtö ulkomaille ja palatessani se ei enää muistanut minua. Meillä on kuitenkin aina ollut koira siitä saakka kun olin kahdeksan ja onnekseni löysin sellaisen miehen joka rakastaa koiria (ja anopintekeleellä on jopa kennel! :) Saa nähdä kuinka paljon virheitä tulee tehtyä kasvattaessa, toivottavasti ei kuitenkaan montaa sellaista jonka huomaa liian myöhään.
Mitäpä osaisin vielä kertoa itse blogin aiheesta. Olemme käyneet kerran katsomassa pentua. Se vaikutti ehkä hieman varautuneemmalta kuin sisaruksensa ja pienempi se oli myös, syntynyt viimeisenä. Saa nyt sitten tiistaina nähdä, vieläkö ujous on pysynyt, sitten täytyy koettaa toimia sen mukaisesti ja tutustuttaa sitä varovaisesti kaikkeen mahdolliseen ja kummalliseen. Koosta nyt ei voi vielä olla huolissaan, toiveissa on saada siitä näyttelykoira ja myös joskus teettää pentuja. Riippuen tietenkin monesta muusta asiasta. Ilmeisesti pentueissa on ollut hammasvikaa, yläpurentaa erityisesti. Mutta ainakin siitä tulee ihana perhe-, lenkkeily- ja agilitykoira, se on varmaa! :)
Mistä sitten keksittiin että otettaisiin parson... Hmm. Minun täytyy nyt tunnustaa, ettei olla fanitettu rotua kauaakaan. Olen aina rakastanut settereitä ja sellaista toivoin itsellenkin joskus. Esa oli kuitenkin sitä mieltä, että sellainen koira otetaan vain metsästävään perheeseen. Halusin myös rodun jonka kanssa on kiva harrastaa jotakin ja että myös koira itse nauttii siitä ja on aktiivinen. Kun katsoo Opaa, ei voisi löytää mitään jolla olisi vähemmän em. ominaisuuksia. Vaikka kyllä Opakin tykkää esim. lenkkeilystä ja luista ja toisinaan jopa golfpalloista, kun ne pomppii ja kolisee niin kivasti. Mutta että agilityä... juu ei. Esa pitää siis rotikoista ja sillä on ollut niitä kaksi. Voin lohdutuksekseni todeta, että settereissä ja parsoneissa on paljon samaa itsepäistä hulluutta, omapäisyyttä ja vilkkautta, johon olen siis jo tottunut ja jota koiraltani melkeimpä odotan. Nyt asuttuani aikani Opan kanssa ja totuttuani siihen, että se kulkee rauhallisesti vierellä, tulee heti kun kutsuu ei hauku eikä "riehu" muulloin kuin kotiin tullessa (Rajoittuu siis hiljaiseen vinkumiseen ja hännän heilutukseen sekä Nakin (Opan lelu, jolla se ei leiki) kanteluun) ja muutenkin tottelee mitä sille sanoo, pelkään että menetän hermoni useammin kuin kerran pennun kanssa. Mutta se taitaa olla odotettavissa joka tapauksessa... Täytyy vain koettaa niin kovasti olla kärsivällinen!
Parson löydettiin yksinkertaisesti netistä rotuja surffaillessamme. Olimme yhdessä Espanjassa vaihdossa ja ajattelimme että pian voisi olla hyvä aika ottaa uusi koira. Opakin alkaa olla jo vanhus ja minä haluaisin sen harrastuskoiran. Esa ei halunnut mitään suloista spanielia, koko oli kuitenkin päätetty niin, ettei miniä eikä suurta. Kahdella isolla koiralla kaksiossa ei ole kivaa. Eikä aina niillä ihmisilläkään, jotka koirien kanssa asuu... En pidä suuremmin terriereistä, mutta parsonit tuntuivat olevan jotenkin muiden yläpuolella. Ensivaikutelmani siis oli, etten ole oikeastaan edes ottamassa terrieriä vaan parsonin! Luonnekuvaukset käytiin läpi monesta paikkaa ja kyllä sieltä niitä ärrierimäisiä ominaisuuksiakin vain löytyi... Sitten alkoi blogien ja keskustelukaistan seuraus... Sitä se nyt on ollut viimeiset 7kk. Blogilista oli ennestään tuttu, joten sieltä vaan kaikki parsonblogit suosikkeihin ja lukemaan. Ja niitä onkin ollut todella hauska lukea :) Suuret kiitokset kaikille ahkerille bloginpitäjille, ette ehkä edes tajua, mutta teette tärkeää työtä, ainakin mitä tulee tuleviin parsonin omistajiin.
Mitä enemmän olen rotuun tutustunut, sitä enemmän olen siihen myös ihastunut. En voisi enää ajatellakaan muuta rotua ja kuinka voisin, kun katselen kuvia pikku Foxistamme... :) Se on niin suloinen.
Mutta nyt täytyy jo lopettaa, laitan tämän ensimmäisen superpitkän kirjoituksen nyt näkyville ja toivotan kaikille ihanaa kesää ja muistutan että kommentointi on ilmaista ja toivottavaa. Jos haluatte antaa vinkkejä pennunkasvatukseen niin kehotan tekemään niin ja kiitän jo etukäteen!
Terveisin, Lotta
Kommentit